Porthaninkatu, yksiö, yksilö, älä luota keneenkään niin sua ei koskaan satu
mä teen sen joskus, mutten tänään, ehkä huomenna, muttei tänään
välillä tärinä, ja höyryissä nöyryys, raaputin hissin seinään; ei ikinä enää,
opi esimerkin kautta, se olen minä
äiti huolissaan analysoi käytöstäni, yritän
olla mukava, analysoin käytöstäni
ainoa joka sieltä ponnistaa, mutta normaaleiden
maailmassa, niin hukassa
etten vain eroaisi muista, vittu tässä iässä kaipaa hyväksyntää
oonko mä takana vai edellä, ja kysynks mä keneltä?
välillä tärinä, ja höyryissä nöyryys, raaputin hissin seinään; ei ikinä enää,
opi esimerkin kautta, se olen minä
äiti huolissaan analysoi käytöstäni, yritän
olla mukava, analysoin käytöstäni
ainoa joka sieltä ponnistaa, mutta normaaleiden
maailmassa, niin hukassa
etten vain eroaisi muista, vittu tässä iässä kaipaa hyväksyntää
oonko mä takana vai edellä, ja kysynks mä keneltä?
En kyllä ollenkaan osannut arvata, että tulisin vielä joku päivä
kirjottamaan tänne blogiini syvempiä asioita, kuin esimerkiksi mitä oon duunaillut tänään.
Mulla on ollut jo pidemmänkin aikaa tiukka linja mun ajatuksieni ja niiden jakamisen suhteen...
mutta tänään taas havahduin puoli vuotta kestäneestä harhasta tähän todellisuuteen
Kiroan itseni siitä julmasta viasta, kuinka tajuan kaiken vasta kun on jo liian myöhäistä.
Kokemuksieni kannalt voin kertoa, miten tekemättömät asiat kaduttavat
paljon enemmän kuin tehdyksi tulleet asiat.
Kuinka sitä ikinä oppii antamaan itselleen anteeksi? Ja jos ei edes itselleen niin miten muillekaan?
Miten ihminen voi olla näin katkera, typerä ja sokea?
*SIGH*
Unelmat olikin vaan unelmia, aidan toiselle puolelle typeriä kuvitelmia
haluaisi olla rauhas, vaikken haluais ku tajuais mitä sitä haluais
mä tarviin aina jonkun johon asettaa toivon, sillä ilman sitä toivoa ei oo,
ja ilman toivoa ei jaksa kahlata tässä paskassa, toivo et mä pääsen perille
saa mut jatkamaan
monesti mä oon asettanu toivon johonkin henkilöön ja
todennu että; vittu ei tää toimikkaan
ja joka kerta se viiltää samalla tavalla, se
on vitun raskasta jatkaa taas
kun alkaa tottua pettymään, alkaa kyynistyä,
tähän asti mä oon selvinny, toivo ei oo menny – se on sussa.
haluaisi olla rauhas, vaikken haluais ku tajuais mitä sitä haluais
mä tarviin aina jonkun johon asettaa toivon, sillä ilman sitä toivoa ei oo,
ja ilman toivoa ei jaksa kahlata tässä paskassa, toivo et mä pääsen perille
saa mut jatkamaan
monesti mä oon asettanu toivon johonkin henkilöön ja
todennu että; vittu ei tää toimikkaan
ja joka kerta se viiltää samalla tavalla, se
on vitun raskasta jatkaa taas
kun alkaa tottua pettymään, alkaa kyynistyä,
tähän asti mä oon selvinny, toivo ei oo menny – se on sussa.
Pitää todellakin paikkansa, että rakkaus sattuu.
Välittäminen, luottaminen, lohduttaminen, huolestuminen, riiteleminen, sopiminen.
Samalla niin turhauttavaa kuin suloistakin on
kuluttaa aikaansa joka ikinen päivä tasan yhden ihmisen ajattelemiseen.
Miten hänellä menee? Missä hän on? Kenen kanssa hän on? Entä ajatteleeko hän minua?
400 km, 8 kuukautta ja numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä,
pitivät ainakin minut hyvin kiireisenä murehtimaan.
Ja vaikka välimatka on lyhentynyt koko ajan, 8 kuukautta nollattu sekä
puhelin melkein aina päällä, en silti voi lakata huolehtimasta.
En ole vielä pystynyt edes tajuamaan, saati käsittelemään koko tapahtumaa ääneen,
että mun ystäväni Sauli olis poissa... pysyvästi.
Joten miten ihmeessä pystyisin käymään läpi vielä lisäksi sellaisen ihmisen kohtalon
kuka sattuu olemaan mulle ihan kaikki kaikessa? Can't imagine.
On pelottavaa huomata elävänsä muita ihmisiä kuin itseään varten.
Silti leikin tulella.
Sairasloma, sairas loma, elämä on peli katson sitä katsomosta liian vähän neuvonantajia,
ja liikaa neuvoo antavia
itkettääkö sitä liikaa, vai miksi vitussa se nauraa? ainoona selvänä
tässä porukassa tuntuu että mä oon ainoa joka vetää jotain yksinäistä ollakseen yksi näistä,
tai yksi niistä, se syyksi riittää
kuka tätä maailmaa selvin päin jaksaa, ja miksi jaksais?
tykkää unista liikaa, hereillä vallitsee inhorealismi, unissa peilistä menestyst tsiigaa,
hereillä nisti.
ja liikaa neuvoo antavia
itkettääkö sitä liikaa, vai miksi vitussa se nauraa? ainoona selvänä
tässä porukassa tuntuu että mä oon ainoa joka vetää jotain yksinäistä ollakseen yksi näistä,
tai yksi niistä, se syyksi riittää
kuka tätä maailmaa selvin päin jaksaa, ja miksi jaksais?
tykkää unista liikaa, hereillä vallitsee inhorealismi, unissa peilistä menestyst tsiigaa,
hereillä nisti.
"Ei mikään tapahdu itsestään,
ei toivomalla tää paska lopu
Ei rukoilemalla pellosta tuu sato,
se pitää viljellä ite"
Mikään ei ole itsestäänselvyys. Sen tajuttuani oon pitänyt lujemmin kiinni kuin koskaan.
On paljon asioita joihin en alunperinkään voinut vaikuttaa,
mutta silti kuvittelen ne kaikki minun aiheuttamikseni.
Helppoa kun syyllinen löytyy niin läheltä.
Oon ottanut niin monta kertaa toisten paskan niskaani, ettei se enään haittaa.
Ennen vaadin paljon, mutta kun toivo muuttuu epätoivoksi..
No, jää sanattomaksi. Mä ainakin jäin.
Että voi osata olla niin helvetin sinisilmäinen.
En riitä.
Jos, jos, jos ja jos. Mitä sitten, jos oikeesti jos?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti